Se riittää.

"Äiti, mieti mun keskiarvo nousi! Se on nyt 6.9", hihkui tyttäreni tänään koronan keventämän kevätjuhlan jälkeen.

"EIKÄ! Mahtavaa! Sehän on parempi kuin mulla oli", vastasin.

Joku voisi nyrpistellä nenäänsä alle seiskan keskiarvolle, mutta mut on (onneksi) kasvatettu niin, ettei todistus määrittele onnellisuutta. Eikä estä haaveita toteutumasta. Olenhan siitä elävä esimerkki itsekin.

En ole koskaan ollut kevätjuhlan kirkkaimpia tähtiä, mitä arvosanoihin tulee. Yritin kyllä, mutta en silti pärjännyt. En koskaan kuitenkaan antanut sen lannistaa, koska vanhempani jaksoivat kannustaa pienimmistäkin onnistumisista.

He antoivat ymmärtää, että olin lahjakas niin monella muulla tavalla. Sellaisilla, joita ei senhetkisen (eikä liiemmin tämähetkisenkään) perusopetuksen opetussuunnitelman arviontiin mahtunut; Sosiaalisuus, positiivisuus, luovuus, musikaalisuus, rohkeus heittäytyä.

Kiitos kannustavan kasvatuksen, sain tarpeeksi itseluottamusta työllistyäkseni jo 14-vuotiaana. Siitä lähtien olen ollut työelämässä ja edennyt "urallani" täysin tunteella – en arvosanoilla.

19-vuotiaana tulin äidiksi. "Nyt jo", kauhisteli joku. "Vihdoinkin", huokaisin itse.

Unelmistani kaikkein suurin oli toteutunut. Haave, jonka täyttymistä yksikään kouluarvosana ei olisi edistänyt.

Juuri nyt olen vaimo, kolmen lapsen äiti ja saan tehdä merkityksellistä työtä, jota rakastan.

En voi olla opettamatta omille lapsilleni, että tee oma parhaasi – se riittää. Löydä ilo vaikeimmistakin tilanteista ja uskalla heittäytyä haaveita päin.

Kaikki järjestyy.

<3:lla Noora