.jpg)
Meikki, kampaus ja kuva: Katja Partanen / Editointi minä.
Aihe josta en ole puhunut oma-aloitteisesti ennen tätä ulostuloani ja siksi tämän tekstin kirjoittaminen tuntuu tärkeältä. Pelottavalta, mutta tärkeältä.
Lyhyt vastaus olisi: "en missään" mutta sehän ei pidä paikkansa, sillä kukaan ei ole seppä syntyessään.
Olen itseoppinut valokuvaaja, joka ei ole lapsesta saakka haaveillut valokuvaamisesta.
Tutustuin valokuvauksen maailmaan tapahtumatyössäni, jossa monipuolisten toteutuksien myötä pääsin harjoittelemaan myös tapahtumakuvausta.
Aviomieheni – jonka kanssa jaoimme hetkiämme myös tapahtumatyössämme – on tekninen nero, joka kykenee omaksumaan käsittämättömän määrän tietoa lyhyessä ajassa. Hänellä oli jo menneisyydessään varsin intensiivistä mielenkiintoa mm. kamera- ja valotekniikkaan ja tiedonjano kasvoi työssämme entisestään. Otimme tapahtumatyössämme jatkuvasti uusia haasteita vastaan ja uppouduimme niihin täysillä. Valokuvauksesta tuli osa sitä.
Kun aviomieheni kykyihin yhdistää oma taipumukseni hyperfokusointiin (=uppoutua väsymättömästi itseään kiinnostaviin aiheisiin) ja kykyni omaksua uusia ohjelmistoja nopeasti (tässä tapauksessa editointiohjelmistot) oli dream teamin ainekset valmiit.
Valokuvaaminen ei ole kuitenkaan vain tekniikkaa, vaan ennen kaikkea luovuutta.
Opiskelin ja kokeilin. Kokeilin ja opiskelin.
Mutta en uskonut itseeni.
Sain kehuja ja kannustuksia ja jatkoin.
Mutta en uskonut itseeni.
Vasta Varpu Hintsasen TAHTO-valmennuksessa ymmärsin, että tietyt uskomukset rajoittivat haavettani valokuvata työkseni.
Vaikka lopulta haastoin uskomukseni ja toteutin unelmaani, en tehnyt sitä tarvittavalla ylpeydellä.
Pienensin itseäni koulutuskysymyksen äärellä ja lopulta hain kouluun vain siksi, että se olisi todiste pätevyydestäni.
Ennen pääsykokeita päätin kuitenkin kysyä itseltäni vielä kerran "miksi ja ketä varten" – ja peräännyin.
En yhäkään aina tiedä, pitäisikö olla ylpeä kyvyistään ilman muodollista pätevyyttä vai hävetä sen puuttumista.
Koen olevani hyvä työssäni. Rakastan kehittää ja haastaa itseäni. Saan toteuttaa luovuuttani ja oppia koko ajan lisää. Jos kohtaan tilanteen jota en ymmärrä, otan selvää.
Uskallan ja haluan olla inhimillinen ja armollinen itselleni, mutta kokea myös olevani äärimmäisen hyvä työssäni.
Olen matkallani oppinut, että kaikki tieto on saatavilla. Se pitää vain osata löytää ja omaksua.
Enkä missään tapauksessa väheksy koulutusta. Riippuen ihmistyypistä ja oppimistyylistä on se mahdollisesti myös turvallisempi tie kulkea, kun tieto on saatavilla järjestelmällisesti.
Mitä kuitenkin yritän sanoa, on että arvostan kollegoitani heidän työnsä, näkemystensä ja toimintatapojensa vuoksi – en kuljetun polun vuoksi.
Ajattelen, että luokseni löytävät he, joille pätevyydelläni (tai sen puuttumisella) ei ole merkitystä. He, joita työni, persoonani ja tapani toimia resonoi.
Kiitos myös alan hyvän yhteishengen, äärimmäisen epäkilpailuhenkinen sieluni nauttii olostaan seurassanne ihanat kolleegat.
Avoimuus, tuki ja näkemysten vaihtaminen on kultaakin kalliimpaa.
Ja sitä aion vaalia jatkossakin.
Aina saa lähestyä. Aina saa kysyä.
Aitous, lempeys, inhimillisyys. Näitä en unohda.
Housut taisin unohtaa.
Meikki, kampaus ja kuva: Katja Partanen / Editointi minä.